Muutoksen luoma pelko

Ajattelen, puhun ja kirjoitan muutoksesta, suuresta muutoksesta. Välillä kuitenkin huomaan, että ympärilläni olevat asiat ajavat minua vääjäämättä kohti entistä, kohti sitä, josta niin kovasti taistelen pois. Tämä kulttuurikin rajoittaa minua, tapa toimia, normaalin elämän määritelmä, odotukset siitä miten minun tulisi elää, mitä tulisi tehdä. Olen täysin vakuuttunut siitä, että lähes kaikki todella on itsestä kiinni, omista ajatuksista, omista näkökulmista, omasta uskosta. Välillä sen tuoma vastuu vaikuttaa minuun liian raskaasti; miksi en sitten tee enemmän toisin, muutu lisää, muuta kaikkea. Tai entä jos vuosia toistetut kaavat palaavat elämääni takaisin? Kyllä kaikki on toisin, kaikki on muuttunut. Silti havaitsen sisäisen vapisevan ja pelokkaan lapsen nostavan aika-ajoin päätään, yrittäen tunkeutua takaisin elämääni.

Mikä minusta tekee niin pelokkaan? Ihminen luontaisesti pelkää muutosta, suurta tuntematonta. Minä hakeudun siihen, ainakin niin on tarkoitukseni. Nyt kun istun yksin parvekkeellani mietin, yritänkö tarpeeksi kovaa, hakeudunko tosiaan muutokseen? Miksi minusta tuntuu toisin, mikäli niin toimisin? Muutos... Onkohan kuitenkin niin, että jo olemassa olevasta on liian vaikea luopua ottaakseen vastaan jotakin tuntematonta. Pelko pohjautuu ajatuksesta, että entä jos saankin tilalle jotakin paljon pahempaa. Ristiriidat uuden ja vanhan minuuden välillä tuntuvat olevan todella haastavia ratkoa; voittavatko ennakkoluulot, sisäiset toimintamallit, kasvatuksesta opitut käytösmallit vai voinko tosiaan murtaa kaiken, hypätä tuntemattomaan yhä uudestaan ja uudestaan?

Vaikeinta on kantaa vastuu päätöksistään, kulkea niiden kanssa pää pystyssä, olla uskollinen itselleen. Vaikeinta on olla ylpeä itsestään, tyytyväinen jopa kaikkii virheisiin joita on tehnyt ja kaikkiin virheisiin joita tulee tekemään. Mutta eivätkö juuri ne ole niitä asioita, jotka opettavat eniten, haastavat ja kasvattavat ihmisenä? Eikö juuri niistä tulisi olla ylpeä!? Kuinka luontaisesti ajatus "voi kumpa olisin toiminut toisin.." syöksyy mieleen yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka tiedän tuon kaiken olevan vain pelon puolustautumista, silti nuo kaikki ajatukset tuntuvat ottavan minusta vallan. Jokainen valinta on sekä oikea että väärä, jokaisessa on puolensa. Pahinta on tehdä päätös olla valitsematta! Pahinta on vain jäädä makaamaan tuleen ja odottaa jotakin tapahtuvan. En missään nimessä aio luovuttaa, niin pitkälle olen muuttunut. Mutta miten saan muutoksen jatkumaan? Vielä pelko siitä, mitä kaikki muutokset tuovat mukanaan: jatkuvia haasteita, tuntemattomia suuria haasteita. Vaatii todellista lujuutta, uhkarohkeaa uhoa hypätä vaikeudesta toiseen. Teenkö siis itselleni haastelistan? Jokaiselle viikolle uuden muutoksen, kaiken jo opitun haastavia tehtäviä..

Olen pakkomielteinen kaikkeen, jolla pääsee liikkumaan johonkin uuteen paikkaan.
 Ja miksi en olisi, onhan tämäkin kuva sanoinkuvaamattoman houkutteleva!

Olen ikionnellinen niistä valtavista virheistä, joita olen tehnyt. Ne ovat vieneet minut läpi syvimmät suot, mutta tuoneet minut tähän. Silti kokemukseni olivat liian kovia toistettavaksi, siksi minä niin kovasti välillä pelkään. Vai olisiko kuitenkin niin, että mikäli kokisin kaiken uudestaan, lapsuudesta tähän hetkeen, pelosta, kauhusta, turvattomuudesta, menetyksestä, toivottomuudesta, valottomuudesta, sairauksista ja kaipuusta, olisin nyt paljon vahvempi, menetyksen karaistama. Ehkäpä osaisin toimia nyt toisin, olisin voimallisempi, kestäisin kaiken uudelleen.

Minä ajattelen liikaa, syötän aivoihini mietteitä, jotka kehittyvät toiminnan esteiksi. Toisaalta mietin, mitä minä tässä mietin! Siitä vain suinpäin rajoja rikkomaan! Kyllä minä pystyn, kyllä minä uskallan! Vai vaadinko vain itseltäni liikaa? Eihän mikään hyvä tule valmiiksi yhdessä yössä! Malttamaton perfektionisti kohtuuttoman tunteellisessa sielussa... Onpas kerrassaan hieno yhdistelmä :D!